Monelle tähtisiemeneksi itsensä kokevalle ulkopuolisuuden tunne ei ala vasta aikuisena. Se on voinut kulkea mukana jo lapsuudesta asti. Ympärillä saattoi olla perhe, ystäviä ja muita ihmisiä mutta jossain syvällä eli silti tunne siitä ettei aivan kuulunut joukkoon. Hän oli mukana mutta samalla hieman sivussa, kuunteli keskusteluja, seurasi muiden tapaa elää ja ihmetteli miksi kaikki tuntui muille niin luonnolliselta.

Kyse ei välttämättä ollut siitä ettei hän olisi osannut olla ihmisten kanssa, päinvastoin. Tähtisiemen saattoi oppia lukemaan muita hyvinkin tarkasti. Tunnelman muutokset, sanomatta jääneet asiat ja toisten tunnetilat saattoivat tuntua voimakkaasti. Samalla oman paikan löytäminen saattoi olla vaikeaa. Kun ympäristö odotti tietynlaista tapaa ajatella, tuntea ja elää oma sisäinen maailma saattoi tuntua liian suurelta sovitettavaksi siihen.

Silloin ihminen alkaa helposti mukautua. Hän oppii pienentämään itseään, vaimentamaan herkkyyttään ja jättämään osan ajatuksistaan sanomatta. Hän voi vaihtaa roolia tilanteen mukaan niin kauan ettei lopulta enää tiedä missä muiden odotukset päättyvät ja oma todellinen olemus alkaa. Ulkopuolisuus voi tuntua kipeältä juuri siksi että ihmisessä elää samalla valtava kaipuu yhteyteen. Ei välttämättä suureen ihmisjoukkoon vaan siihen harvinaiseen kokemukseen jossa ei tarvitse selittää itseään.

Tähtisiemen voi kantaa sisällään syvää kaipuuta johonkin mitä ei osaa nimetä, kuin muistona kodista ilman muistikuvaa paikasta. Tunne voi näyttäytyä kaipuuna tähtiin, hiljaisuuteen, luontoon tai johonkin syvempään yhteyteen jota tavallinen arki ei tunnu täysin täyttävän. Sitä ei tarvitse tulkita kirjaimellisesti toisesta maailmasta peräisin olemiseksi. Se voi olla myös tapa sanoittaa hyvin inhimillistä kokemusta siitä että oma sisäinen maailma tuntuu erilaiselta kuin ympäröivä maailma.

Ulkopuolisuuden tunne ei kuitenkaan tarkoita että ihmisessä olisi jotain väärää. Joskus omaa paikkaa ei löydy siksi että sitä etsitään jatkuvasti paikoista joissa täytyy muuttua joksikin kuuluakseen joukkoon. Todellinen kuuluminen alkaa usein vasta silloin kun lakkaa kysymästä: Mihin minun pitäisi sopia? Ja uskaltaa kysyä: Missä saan olla kokonaan se joka olen? Sillä tarkoitus ei koskaan ollut oppia mahtumaan kaikkialle, tarkoitus oli löytää ne ihmiset ja paikat joiden keskellä ei tarvitse enää pienentää itseään mahtuakseen mukaan.

Henkisessä tähtisiemen ajattelussa puhutaan usein siitä että sielu ei synny tiettyyn perheeseen sattumalta. Jos tätä ajatusta katsoo sielunsopimusten näkökulmasta kaikkein haastavimmatkin ihmissuhteet voivat saada aivan toisen merkityksen. Tähtisiemenen lapsuus ei välttämättä tunnu paikalta johon hän kuuluu. Hän voi jo nuorena kokea olevansa erilainen, liian herkkä, liian syvällinen tai yksinkertaisesti väärässä paikassa. Kodissa voi olla ristiriitoja, tunnekylmyyttä, ymmärtämättömyyttä tai sukupolvelta toiselle siirtyneitä toimintamalleja. Ja juuri siinä piilee yksi vaikeimmista kysymyksistä: "Miksi sielu valitsisi jotain sellaista?"

Henkisen näkemyksen mukaan sielu ei välttämättä valitse helppoa ympäristöä vaan sellaisen jossa tietyt kokemukset voivat tulla näkyviksi. Perhe voi olla ensimmäinen paikka jossa tähtisiemen kohtaa ne mallit joita hän myöhemmin elämässään joutuu tunnistamaan, kyseenalaistamaan ja lopulta katkaisemaan. Jos ympärillä ei ole tilaa herkkyydelle hän joutuu löytämään oman herkkyytensä arvon. Jos häntä ei nähdä sellaisena kuin hän on hän joutuu opettelemaan näkemään itsensä. Jos rakkaus tuntuu ehdolliselta hän voi joutua kysymään mitä rakkaus hänelle todella tarkoittaa. Tämä ei tarkoita että kärsimys olisi välttämätöntä tai että vahingoittavaa käyttäytymistä pitäisi hyväksyä jonkin korkeamman tarkoituksen vuoksi. Sielunsopimuksen ajatus ei tee väärästä oikeaa eikä poista ihmisen vastuuta teoistaan. Se tarjoaa yhden henkisen tavan tarkastella sitä mitä vaikeasta kokemuksesta voi myöhemmin syntyä.

Joskus juuri se ihminen joka ei koskaan tuntenut kuuluvansa omaan perheeseensä alkaa aikuisena rakentaa aivan uudenlaista tapaa olla ihminen. Hän ei enää jatka kaikkea sitä minkä itse peri. Hän alkaa huomata mikä kulki suvussa sukupolvelta toiselle. Pelot, hiljaisuus, häpeä, tunteiden piilottaminen, rakkauden ehdot ja tavat joita kukaan ei koskaan pysähtynyt kyseenalaistamaan. Jossain vaiheessa hän tekee jotain mitä ennen häntä ei ehkä osattu tehdä. Hän pysähtyy, hän katsoo sitä kaikkea ja sanoo: "Tämän ei tarvitse jatkua minun kauttani." Ehkä tähtisiemenen tehtävä perheessään ei siis aina ole sopeutua siihen. Joskus hän syntyy juuri siihen kohtaan sukupolvien ketjua jossa jonkun on viimein uskallettava katkaista se. Ei siksi että menneisyys pitäisi tuhota vaan siksi ettei sitä tarvitse enää kantaa tulevaisuuteen.