Joskus ihmisellä voi olla koti-ikävä ilman että hän osaa sanoa minne hän kaipaa. Tähtisiemenelle tämä tunne voi olla yllättävän tuttu. Hän voi katsella yötaivasta ja tuntea jotakin mitä on vaikea pukea sanoiksi. Tähtien näkeminen ei herätä vain ihailua vaan syvää kaipuuta, kuin jokin kaukainen ja tuntematon olisi samalla oudolla tavalla tuttua.

Tunteeseen ei välttämättä liity mitään selkeää muistoa. Ei paikkaa, nimeä eikä kuvaa jonka voisi varmasti tunnistaa. Jäljellä on vain tunne siitä että jossakin on jotakin minkä sielu tunnistaa vaikka mieli ei osaisi sitä selittää. Siksi tähtisiemen voi joskus kokea olevansa samanaikaisesti kotona ja kaukana kotoa. Hän kuuluu tähän maailmaan, elää täällä ja rakentaa elämäänsä täällä mutta sisällä voi silti kulkea hiljainen kaipaus johonkin jolle ei löydy osoitetta täältä maasta.

Joillekin tämä tunne herää tähtitaivaan alla. Toisille sen voi tuoda musiikki, uni, meditaatio tai hetki jolloin kaikki ympärillä hiljenee. Joskus kaipaus tulee hetkeksi niin voimakkaana että mukana kulkee surua jostakin mitä ei edes muista menettäneensä. Tähtisiemenen koti-ikävää ei kuitenkaan tarvitse nähdä kutsuna pois tästä maailmasta, juuri päinvastoin.

Kaipaus muistuttaa siitä että koti ei aina tarkoita fyysistä paikkaa. Se on tunne yhteydestä, rauhasta ja syvästä tuttuudesta, jotakin jonka tähtisiemen tunnistaa sisällään ennen kuin osaa antaa sille nimeä ja vähitellen tapahtuu jotakin vielä tärkeämpää. Katse joka ennen etsi kotia tähtien välistä alkaa kääntyä takaisin tähän hetkeen. Hän alkaa ymmärtämään ettei hänen tarvitse valita tähtien ja maan välillä. Hän voi kantaa tuota selittämätöntä yhteyttä sisällään ja silti juurtua tähän elämään kokonaan. Koti-ikävä ei siis aina kerro siitä minne pitäisi palata vaan se muistuttaa siitä mitä tulit tänne tänne kantamaan.